Ariel yhdeksän päivän ikäisenä 9.7.2007:

Ariel 8 kk 6 päivää 5.3.2008:

Ariel ja paras kamu He'las Aurelia

tuulitukka

Arielin ja Viivin kotiintulopäivä 16.5.2008

Ariel 10 kk 17 päivää

uusi maisema ihmetyttää

Ariel ja Viivi vauhdissa laitumella 9.8.2008. Lisää kuvia ''Vauhdissa''.

Ariel 1 v 1 kk 10 päivää:

pörhäkkänä, huomatkaa tiibetinspanielihäntä

paikkakunnan prinsessa

Päätös oli mielen perukoilla hautunut jo jonkin aikaa, ja talven jatkuvassa pimeydessä ja räntäsateessa se vain vahvistui. Viivi oli tuolloin jo jonkin aikaa asunut kengittäjämme tallissa Terävän tilalla noin viiden kilometrin päässä meiltä, ja jokailtainen polkupyörämatka ja katuvaloton reitti söivät jo lähes loppuunpalanutta pinnaani entisestään, eikä tilanteesta kerta kaikkiaan ollut muuta ulospääsyä. Onneksi rehtori ymmärsi tilanteen, ja sain pitää opiskelupaikkani, mutta aloittaisin syksyllä jälleen 1. vuositasolta. Kuukauden verran olinkin sitten oikeastaan tekemättä mitään, kävin vain tallilla, näin pitkästä aikaa eri koulussa olevia kavereita ja nukuin talviunta. Pikkuhiljaa univelka ja stressi kuitenkin helpottivat ja alkoi tehdä mieli töihin.

Työnhaku olikin tutun hevostarvikekauppiaan ja -hierojan ansiosta helppoa, ja parin puhelinsoiton jälkeen olinkin jo töissä Helasuon tallilla, seitsemän kilometrin päässä naapurikylässä Karjalohjalla. Viivi muutti tallille heti, sillä teimme työnantajan kanssa sopimuksen, jonka avulla sain maksaa tallivuokran tekemällä ylimääräisiä työtunteja. Vaikka tämä järjestely tiesi pitkiä päiviä tallilla (11h/pvä, josta 1,5h oli varattu ratsastukselle), oli se sen arvoista. Talli oli todella hieno, sekä ulkomuodoltaan, että varustetasoltaan (mm. kenttä, maneesi, katettu kävelykone ja katettu pyöröaitaus) ja pienillä järjestelyillä sain Viiville jopa kokopäivätarhauksen siitostammojen kanssa, vaikka se asuikin muuten kilpahevosten tallissa (jossa tarhaus 5h/pvä).

Työkin oli mukavaa ja koulunkäyntiin verrattuna helppoa, vaikkakin ruumiillisesti melko raskasta. Suurelta osin työtä helpotti tallin korkea varustetaso, jonka ansiosta tallin sisälämpö oli aina n.10-14 astetta, lattian lakaisusta huolehti kone ja mönkijällä ja traktorilla painavien säkkien ja paalien siirtely tallien (2kpl) ja pihattojen (2kpl) välillä oli helppoa.

Myös hevosenomistajana tuli usein kiiteltyä mielessään sitä, että maneesiin pääsi sisäkautta suoraan tallista, maastot olivat mahtavat ja kävelykoneen omatoiminen käyttö oli ilmaista. Muun muassa näiden seikkojen vaikutuksesta Viivi alkoi kehittyä ihan silmissä. Lihakset lisääntyivät, liikkeet paranivat ja hevosesta tuli kaikin puolin huomattavasti parempi ratsastaa. Suurin vaikutus oli tietysti päivittäisellä liikunnalla, mikä oli syksyn ja alkutalven aikana ollut lähes mahdotonta maneesin puuttumisen takia. Hyvänä kakkosena tulevat kuitenkin kävelykone, jossa Viivi oli aamuisin tunnin, ja vapaapäivinään iltapäivällä toisen tunnin, sekä maneesin loistava pohja, joka ei ollut hiekkaa, vaan seos ilmeisesti silkkiä, kumia ja jonkinlaista käsiteltyä hiekkaa (en siis ole varma mutta näin olen ymmärtänyt, korjatkaa jos on parempaa tietoa asiasta). Ostin keväällä myös uuden yleissatulan ikivanhan koulusatulan tilalle, mikä yhdessä maneesin peilien kanssa paransi omaa istuntaani ja ratsastustani huomattavasti.

Koulun lopettamisen ja töiden aloittamisen lisäksi kolmas suuri muutos oli se, että ostin Viiville sen kauan kaivatun kaverin. Töissä ollessani ihastuin pieneen pippuriseen Cinkku-tammaan (Kaunisrannan Cinderella, Welsh sec. B) ja sen ensimmäiseen varsaan Arieliin (He'las Ariel, synt. 2007). Pitkän harkinnan jälkeen tein Arielista tarjouksen, joka meni läpi ja niin teimme toukokuun alussa kaupat.

Toukokuun 16. muuttivat molemmat sitten, Viivin tapauksessa jälleen, meille kotiin. Aluksi ei Viivi oikein ottanut poninrääpälettä kaverikseen, mutta alun hankaluuksien jälkeen neidit ystävystyivät ja ovat nykyään jo melkoisen erottamattomat (siinäkin huonot puolensa). Laidunlomaillessaan kuukauden päivät saivat molemmat lihaa luidensa ympärille, mikä kaunisti rimpulaa ponia ja sai Viivin näyttämään virtahevolta. Koko talven ja kevään tikkujalkaiselta pörrökasalta näyttänyt poni pudotti kaiken talvikarvan, jopa sen viimeisen tupsun mahan alta, ja pitkän villan alta paljastui ainakin omistajan silmissä kaunis pieni Welsh-tamma. Nyt harjoittelemmekin ahkerasti tähtäimessä 2.-3.7. Vermossa pidettävä Kansallinen poninäyttely.

Loppuun totean vielä, että nyt lisäämäni kuvat on otettu ennen hevosten kotiintuloa tai heti sen jälkeen, joten Viivi näyttää niissä paljon paremmalta kuin nykyään kaikkine vararenkaineen, ja Ariel puolestaan aika ruikulalta.

KUVAT:

Kovan työn tuloksena Viiville valkenivat mm. sellaiset käsitteet kuin ''eteen'' ja ''alas''. Pikkuhiljaa alkoivat koulukiemuratkin sujua. Tässä todistusaineistoa:

Tässä verkataan esteitä varen, ratsastajana tällä kertaa Anni.

Myöhemmin tulikin sitten harvinaisen selväksi, että tuona päivänä neitiä ei huvittanut hypätä. Ei sitten yhtään. Tulipahan taas muistutus neitokaisen suonissa virtaavasta suikkulaisverestä, kun kieltäytyi ylittämästä edes maapuomeja. Pari kertaa suostui loikkaamaan joten kuten esteen yli, ja tämä tulikin sitten ratsastajalle sellaisena yllätyksenä, että (kuten kuvista näkyy) ei sitten ollut oikeasta istunnasta juuri tietoakaan, kun yritti vain ehtiä hyppyyn mukaan. että näin.

Tässä on vielä verkkaeste, jonka yli polle muutaman kerran suostui kiipeämään, tosin melkoisen tahmeasti, kuten voinette asennosta päätellä. Ratsastajana taasen Anni:

Toisella verkkaesteellä alkoikin sitten tahtojen taistelu. Anni sanoi että mennään yli ja Viivi sanoi että eipäs mennäkään. Tässä väistämätön tulos:

Kyllä se Annikin sitten sieltä kerran aika komeassa kaaressa tuli alas, kun Viivi ei mennyt esteen yli, mutta Anni meni. Tai oikeastaan esteen päälle. Onneksi ei käynyt kuinkaan kummallekaan. Lopulta sitten suostui neiti ylittämään vihreän verkkaesteen, kun ensin oli kieltänyt varmaan kymmenen kertaa jopa niillä maapuomeilla. Tämä hyppy olikin sitten juuri sellainen ärsyttävä kyllä-mä-osaan-mua-ei-vaan-huvita-hyppy, ilmavaraa varmaan 30cm. Siihen sitten lopetimmekin sen tunnin.

HE'LAS ARIEL

Sitten kuvia Arskasta. Pahoittelen, ettei ole vielä uudempia kuvia, mutta kunhan saan Vermossa otetut kuvat Annilta, niin lisäilen niitäkin sitten tänne. Niin tosiaan oltiin ponin kanssa Kansallisessa Poninäyttelyssä, sai rotukehästä 2. palkinnon ja Hippokselta 2. palkinnon ja 35 pistettä. Eli ei kovin hyvä mutta ei nyt ihan huonokaan. Oli aika paljon muita ikäisiään tammoja jäljessä kehityksessä, ja Hippoksen kehässä sanoivatkin, että todennäköisesti vain paranee kasvaessaan ja kehittyessään. Että sitten vaan sitä odotellessa. Tässä kuvia kotiintulopäivältä, ylempänä viime talvelta. Voitte sitten vertailla kun saan Vermon kuvat tänne.

Kuvat eivät kyllä kerro yhtään, miltä poni nykyään näyttää, mutta yritän lisätä pian tuoreempia. Taitaa tulla kunnon estetykki tuostakin, kun ekana päivänä ponkaisi 90-litraisen vesisaavin yli ihan tosta vaan. Saavi oli siis aidan vieressä, toisella puolella tilaa ehkä noin 50 metriä, mutta ponipa päätti sitten mennä yli eikä ympäri. Oli vielä kerrankin tuuria matkassa, ja sain loikan videolle, joskin todella huonolaatuisena. (Nyt uudempia kuvia kansiossa ''KUVIA'', mm. Arskan vauvakuvia ja pollet vauhdissa laitumella!)

Tää oli meillä jonkin aikaa ihan ykkösharrastuksena. Treenaamaankin piti alkaa ihan vakavissaan ja ehkä joskus jopa kisoihinkin, mutta...

...mentiin niin kovaa ja korkealta, että emännältä loppu usko, toivo ja kärsivällisyys. Ennen kaikkea kärsivällisyys...

...joten päätettiin harrastaa aina sitä, mikä milloinkin on kaikkein kivointa:

Syksyllä nukutaan lehtikasassa...

(Tällä kuvalla osallistun tämän viikon Koirakuva-haasteeseen.)

...ja...

...sienimetsästetään.

Talvella vaan otetaan rennosti...

(Kuka ei kuulu joukkoon?)

...ja jouluhan nyt on kaikkien suosikki.

Kevät on parasta aikaa lenkkeilyyn...

...ja...

...retkeilyyn.

Kesällä taas on ihanaa vain loikoa auringossa...

...nuuhkia kukkien tuoksua...

...ja makoilla mökkilaiturilla maailmanmenoa ihmetellen.

Ja kun jälleen saapuu uusi syksy...

...olet jälleen vuoden vanhempi ja viisaampi...

...ja tiedät, että vaikka kaukokaipuu saattaa syksyllä yllättää...

...ei omaa kotia ja omaa petiä voita mikään!

Syysaamun taikaa...

Aamulenkki

Viivi ja minä kotiintulopäivän iltana

Viivi ja Anni kotiintulopäivän iltana

Viivi nättinä ja putipuhtaana (ei tosin kauaa)

teamwork by Viivi & Anni

Viivi, Anni ja ravipuomit

Viivi, Anni ja laukkapuomit

    Noin kymmenen vuotta myöhemmin sitten tuli heidänkin aika lunastaa lupauksensa, kun juuri pahimman muuttokuumeen aikaan päätti erään tuttavamme naapuri muuttaa pois vanhasta talostaan, jonka ostamisesta isä oli haaveillut jo pitkään. Niinpä heinäkuussa 2007 pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja huristelimme noin kolmen kilometrin matkan uuteen kotiimme Lehtokumpuun Sammatin Kiikalaan.

    Voi kuinka kauniilta näyttikään pikkiriikkinen keltainen maalaistalo punamullattuine piharakennuksineen seistessään pienen mäen päällä rauhaisassa maalaismaisemassa peltojen ja metsien ympäröimänä! Tässä pienessä talossa kiteytyivät kaikkien perheenjäsenten haaveet. Äiti sai pihasaunan, isä ikioman verstaan ja paljon pikku ehostustöitä talossa ja pihamaalla, Jakke-koiramme reviiri kasvoi huomattavasti ja minä... Niin, minä sain hevosen.

    Alun perin olimme usean enemmän tai vähemmän tulikivenkatkuisen perheneuvottelun jälkeen sopineet, että alkaisin pikkuhiljaa katselemaan ja kokeilemaan hevosia, mutta muuttamaan ihka oma polle pääsisi vasta ensi keväänä (2008). Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin on suunniteltu, ja niin kävi nytkin.

    Aloitetaanpa alusta. Oli kuuma heinäkuun päivä. Olin kesätöissä Sammatin kunnalla ja tehtäviini kuului mm. ruohon leikkaamista. Kuten voitte ehkä arvata, ei kyseinen homma ole kovin ihanteellinen tapa viettää aurinkoista kesäpäivää. Niinpä päätin pitää ''juomatauon'' ja sammutin ruohonleikkurin. Kaivoin kännykän takustani ja huomasin siihen saapuneen viestin. Viesti oli naapuriltamme Kirsiltä ja kertoi myynnissä olevasta kohtuuhintaisesta suomenhevosesta ''maastoiluun tai harrastehepaksi''. Kiinnostuin sen verran, että kysyin kirsiltä omistajan numeron ja soitin vähän lisätietoja. Seuraava tunti menikin sitten kaikkea muuta kuin töitä tehdessä...

    Ensin keskustelin Viivin omistajan, Minnan, kanssa pitkän tovin ja sovimme, että puhuisin vanhempieni kanssa ja soittaisin sitten uudelleen. Seuraavaksi soitin isälleni, joka ei odotetusti ollut kovin innoissaan. Ruokatunnilla keskustelin sitten vielä äidin kanssa ja lopulta sain luvan lähteä koeratsastamaan seuraavana päivänä.

    Kuten arvata saattaa, jos minua vähääkään tuntee, olin jännityksestä sekaisin, kun viimein pääsimme Minnan kanssa tallille asti. Koko koeratsastus meni niin surkeasti kuin vain voi kuvitella, ja olin aivan varma, ettei kukaan täysjärkinen ihminen myisi hyvää hevostaan tällaiselle tunarille. Vaan toisin kävi. Tekstiviestitse sovimme Minnan kanssa uudesta kokeilukerrasta, tällä kertaa maastossa. Minna itse oli loukannut jalkansa, joten mukaan lähtisi Anni, tyttö jolla Viivi oli ollut viimeisen puoli vuotta ylläpidossa.

    Nimenomaan tuolla maastolenkillä päätös varmistui omalta kohdaltani. Viivi käyttäytyi kuin unelma ja Anninkin kanssa tulimme heti juttuun loistavasti. Nyt oli siis edessä enää vanhempien suostuttelu. Se osoittautuikin vastoin odotuksia hyvinkin helpoksi, joskin hermoja raastavaksi. Lopulta he kuitenkin ilmoittivat päätöksensä  ja niin alkoivat Viivin muuttoa koskevat valmistelut ja neuvottelut.

    Viimein koitti lauantai, 4. elokuuta 2007, ja pitkä odotus päättyi. Aamulla hieman ennen yhdeksää lähdimme Kirsin kanssa hakemaan Viiviä kotiin. Tallilla yritin pysyä mahdollisimman kaukana hevosesta, jotten hermostuttaisi sitä pelkällä läsnäolollani ja antaakseni hevosen paremmin tuntevalle Annille tilaa työskennellä. Lastaus sujui täysin ongelmitta. Viivi vain käveli koppiin ja alkoi napostella heinäverkosta sojottavia heinänkorsia. Ei siis muuta kuin luukku kiinni ja menoksi.

    Aiemmin olimme jo sopineet, että Minna tulisi meille tekemään vanhempieni kanssa kauppaan liittyvät paperityöt ja Anni lähtisi oman mielenrauhansa vuoksi katsastamaan Viivin uuden kodin. Niinpä ajoimme peräkanaa Sammattin, Kirsi ja minä hevoskopin kanssa ensin ja Minna ja Anni Minnan autolla perässä.

    Kotona Viivi oli aivan yhtä helppo purkaa kuin se oli ollut lastatakin ja niinpä koko muutto sujui paljon (kauhu-) kuvitelmiani paremmin. Anni oli meillä koko päivän ja kävimme ratsastamassa, Kirsin poneja katsomassa ja muuten vain olimme niin heppatyttöjä kuin suinkin vaan mahdollista. Sovimme, että Anni tulisi uudelleen käymään kahden viikon kuluttua, ja nyt on jo tullut tavaksi, että hän käy joka toinen viikko katsomassa Viiviä ja jakelemassa kullanarvoista apuaan ja neuvojaan.

    Koko tästä onnellisten tapahtumien ketjusta saan kiittää niitä ihmisiä, joiden tekstiviestiketjun ansiosta edes kuulin koko hevosesta. Erityiset kiitokset menevät kuitenkin naapurin Kirsille, joka on auttanut minua koko tämän prosessin ajan. Useimmat ihmiset eivät varmasti osaa kuvitellakaan kuinka haastavaa on viisitoistavuotiaalle ostaa ensimmäinen oma hevonen, varsinkin kun vanhemmat tai sisarukset eivät todellakaan ole mitään hevosihmisiä (terkkuja vaan, Katja)! Korvaamaton apu on myöskin ollut Annista ja hänen kärsivällisyydestään opastaa minua ja viiviä kohti yhteisymmärrystä. Suurkiitos siis teille kaikille!

Viivi ja minä kotiintulopäivän iltana

Viivi ja Anni kotiintulopäivän iltana