Ihan alkuun palatakseni koko juttu alkoi siitä, kun muutimme maalta vielä enemmän maalle. Olimme asuneet koko pienen ikäni omakotitalossa aita vasten (ei niin mukavan) naapurin aitaa ja toinen aita vasten toisen naapurin aitaa.Olin kuusivuotiaasta saakka ollut täysin hevoshullu ja vinkunut pientä ponia puuliiteriin asumaan. Sanomattakin on selvää, ettei sellainen tullut kysymykseenkään, joten kitinästä päästäkseen menivät vanhemmat lupaamaan, että heti kun muutetaan maalle isommalle tontille, ostetaan myös hevonen.

    Noin kymmenen vuotta myöhemmin sitten tuli heidänkin aika lunastaa lupauksensa, kun juuri pahimman muuttokuumeen aikaan päätti erään tuttavamme naapuri muuttaa pois vanhasta talostaan, jonka ostamisesta isä oli haaveillut jo pitkään. Niinpä heinäkuussa 2007 pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja huristelimme noin kolmen kilometrin matkan uuteen kotiimme Lehtokumpuun Sammatin Kiikalaan.

    Voi kuinka kauniilta näyttikään pikkiriikkinen keltainen maalaistalo punamullattuine piharakennuksineen seistessään pienen mäen päällä rauhaisassa maalaismaisemassa peltojen ja metsien ympäröimänä! Tässä pienessä talossa kiteytyivät kaikkien perheenjäsenten haaveet. Äiti sai pihasaunan, isä ikioman verstaan ja paljon pikku ehostustöitä talossa ja pihamaalla, Jakke-koiramme reviiri kasvoi huomattavasti ja minä... Niin, minä sain hevosen.

    Alun perin olimme usean enemmän tai vähemmän tulikivenkatkuisen perheneuvottelun jälkeen sopineet, että alkaisin pikkuhiljaa katselemaan ja kokeilemaan hevosia, mutta muuttamaan ihka oma polle pääsisi vasta ensi keväänä (2008). Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin on suunniteltu, ja niin kävi nytkin.

    Aloitetaanpa alusta. Oli kuuma heinäkuun päivä. Olin kesätöissä Sammatin kunnalla ja tehtäviini kuului mm. ruohon leikkaamista. Kuten voitte ehkä arvata, ei kyseinen homma ole kovin ihanteellinen tapa viettää aurinkoista kesäpäivää. Niinpä päätin pitää ''juomatauon'' ja sammutin ruohonleikkurin. Kaivoin kännykän takustani ja huomasin siihen saapuneen viestin. Viesti oli naapuriltamme Kirsiltä ja kertoi myynnissä olevasta kohtuuhintaisesta suomenhevosesta ''maastoiluun tai harrastehepaksi''. Kiinnostuin sen verran, että kysyin kirsiltä omistajan numeron ja soitin vähän lisätietoja. Seuraava tunti menikin sitten kaikkea muuta kuin töitä tehdessä...

    Ensin keskustelin Viivin omistajan, Minnan, kanssa pitkän tovin ja sovimme, että puhuisin vanhempieni kanssa ja soittaisin sitten uudelleen. Seuraavaksi soitin isälleni, joka ei odotetusti ollut kovin innoissaan. Ruokatunnilla keskustelin sitten vielä äidin kanssa ja lopulta sain luvan lähteä koeratsastamaan seuraavana päivänä.

    Kuten arvata saattaa, jos minua vähääkään tuntee, olin jännityksestä sekaisin, kun viimein pääsimme Minnan kanssa tallille asti. Koko koeratsastus meni niin surkeasti kuin vain voi kuvitella, ja olin aivan varma, ettei kukaan täysjärkinen ihminen myisi hyvää hevostaan tällaiselle tunarille. Vaan toisin kävi. Tekstiviestitse sovimme Minnan kanssa uudesta kokeilukerrasta, tällä kertaa maastossa. Minna itse oli loukannut jalkansa, joten mukaan lähtisi Anni, tyttö jolla Viivi oli ollut viimeisen puoli vuotta ylläpidossa.

    Nimenomaan tuolla maastolenkillä päätös varmistui omalta kohdaltani. Viivi käyttäytyi kuin unelma ja Anninkin kanssa tulimme heti juttuun loistavasti. Nyt oli siis edessä enää vanhempien suostuttelu. Se osoittautuikin vastoin odotuksia hyvinkin helpoksi, joskin hermoja raastavaksi. Lopulta he kuitenkin ilmoittivat päätöksensä  ja niin alkoivat Viivin muuttoa koskevat valmistelut ja neuvottelut.

    Viimein koitti lauantai, 4. elokuuta 2007, ja pitkä odotus päättyi. Aamulla hieman ennen yhdeksää lähdimme Kirsin kanssa hakemaan Viiviä kotiin. Tallilla yritin pysyä mahdollisimman kaukana hevosesta, jotten hermostuttaisi sitä pelkällä läsnäolollani ja antaakseni hevosen paremmin tuntevalle Annille tilaa työskennellä. Lastaus sujui täysin ongelmitta. Viivi vain käveli koppiin ja alkoi napostella heinäverkosta sojottavia heinänkorsia. Ei siis muuta kuin luukku kiinni ja menoksi.

    Aiemmin olimme jo sopineet, että Minna tulisi meille tekemään vanhempieni kanssa kauppaan liittyvät paperityöt ja Anni lähtisi oman mielenrauhansa vuoksi katsastamaan Viivin uuden kodin. Niinpä ajoimme peräkanaa Sammattin, Kirsi ja minä hevoskopin kanssa ensin ja Minna ja Anni Minnan autolla perässä.

    Kotona Viivi oli aivan yhtä helppo purkaa kuin se oli ollut lastatakin ja niinpä koko muutto sujui paljon (kauhu-) kuvitelmiani paremmin. Anni oli meillä koko päivän ja kävimme ratsastamassa, Kirsin poneja katsomassa ja muuten vain olimme niin heppatyttöjä kuin suinkin vaan mahdollista. Sovimme, että Anni tulisi uudelleen käymään kahden viikon kuluttua, ja nyt on jo tullut tavaksi, että hän käy joka toinen viikko katsomassa Viiviä ja jakelemassa kullanarvoista apuaan ja neuvojaan.

    Koko tästä onnellisten tapahtumien ketjusta saan kiittää niitä ihmisiä, joiden tekstiviestiketjun ansiosta edes kuulin koko hevosesta. Erityiset kiitokset menevät kuitenkin naapurin Kirsille, joka on auttanut minua koko tämän prosessin ajan. Useimmat ihmiset eivät varmasti osaa kuvitellakaan kuinka haastavaa on viisitoistavuotiaalle ostaa ensimmäinen oma hevonen, varsinkin kun vanhemmat tai sisarukset eivät todellakaan ole mitään hevosihmisiä (terkkuja vaan, Katja)! Korvaamaton apu on myöskin ollut Annista ja hänen kärsivällisyydestään opastaa minua ja viiviä kohti yhteisymmärrystä. Suurkiitos siis teille kaikille!

Viivi ja minä kotiintulopäivän iltana

Viivi ja Anni kotiintulopäivän iltana